Lepakonnaaraaja "Leivo"

[Pertti]

suomenpienhevostamma Lepakonnaaraaja "Leivo"
omistaa Susiraja

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

Tuorein naaraajalinjalainen on kyllä äärettömän sievä, mutta nättiin naamaan se sitten jääkin. Vaikka Leivo on koulupuolella osaava peli, treenaaminen ei tosiaan ole herkkua, tamma kun on luonteensa puolesta vähemmän kukkainen ja kovasti Narskun kaltainen. Tämmöinen jalostuksellinen takapakki, jota tosin taisimme itse kerjätä, kun emme valinneet isäks lempeän lauhkeaa haliponia.

Päiväjärjestys
maanantai: sileätreeni kentällä/maastossa
tiistai: vapaa
keskiviikko: koulua
torstai: esteitä
perjantai: sileätreeni kentällä/maastossa
lauantai: koulua
sunnuntai: puomi/este

[Lissu]

31.01.2017 mori-mori et Leivo

mori-mori on taas Suomessa! Ja käymässä! Meillä! Ihanaa! <3
...ja me laitamme naisen töihin. Öh. Niin. Mutta ihana kun kävit, kultaseni!

Tämän merkinnän on kirjoittanut mori-mori

Ah, Susiraja. Pitkästä aikaa. Pamautin oven kiinni, peruutin pari askelta ja vilkaisin autoni kylkeä. Jos en tietäisi sen olevan punainen, olisin arvannut harmaaksi. Mutta kuka nyt autoa viitsii talvella pestä. Kevyesti pikkupakkasesta jäätynyt ex-loska rutisi jalkojen alla kun suuntasin kohti tallia.

Tallissa minua odotti vastassa suomenhevostamma Lepakonnaaraaja. Korvat niskaa vasten minua tuijottava hevonen näytti siltä, että tuon selkään jos kipuan, niin se olen minä jota kohta naarataan. Koska olen kuitenkin tomera tyttönen (köh), päätin ottaa pirua sarvista kiinni ja avasin karsinan oven reippaalla nykäisyllä - vain saadakseni etupolvesta sääreen. Aikani hiljaa kirottuani talutin Leivon kiinni käytävälle ja suuntasin hakemaan varusteita.
Satulahuoneesta palatessani tamma oli edelleen käytävällä kiinni, mutta iloiselta se ei vaikuttanut. Siitä onkin jo aikaa, kun olin viimeksi tekemisissä kunnon ihmissyöjähevosen kanssa. Aikamme kuolaimesta ja satulavyöstä tapeltuamme olimme kuitenkin valmiita siirtymään kentälle.

Kampesin itseni selkään, kiristin satulavyön ja suuntasimme kohti uraa. Yritin olla ajattelematta kaikkia niitä asioita jotka voisivat mennä pieleen (putoaminen, murtuneet luut, ratsastajan kuolema, hevosen karkaaminen ja mitä näitä nyt on) ja keskittyä positiivisiin asioihin, mutta pessimisti kun olen, niin perseelleenhän tämä koko homma menee.
Heti alkuun Leivo teki hyvin selväksi, ettei aikonut sietää minkäänlaisia käskyjä ratsastaltaan - älä koske ohjiin, älä paina pohkeella äläkä mielellään edes hengitä, kiitos. Kesti aikansa ennen kuin löysin viivaakaan yhteisestä sävelestä ja pääsimme edes ravaamaan. Kun Leivon sitten sai liikkumaan, tamma kulki itseasiassa ihan kivasti. Ajoittain aika reippaasti ja/tai takapää ilmassa, mutta ihan kivasti. Koska hevonen oli minulle ennestään outo pysyimme pitkälti perusjuttujen kuten pääty-ympyröiden ja erilaisten väistötehtävien parissa, mm. keskiympyrää väistöllä ja yhdistimme lopuksi siihen myös laukannoston. Eikä mennyt edes niin huonosti kuin ajattelin.

Heti satulasta laskeuduttuani olin saada hampaista hauikseen, mutta vähintäänkin ninjatasoisen väistöliikkeeni ansioista Leivo jäi jälleen ilman maistiaista. Talutin tamman takaisin talliin, kiinnitin käytävälle ja purin varusteet. Ratsastajan hien määrästä päätellen olisimme käyneet ainakin kolmen tunnin estevalmennuksessa, mutta Leivolla ei ollut edes hiki. Siinä se jälleen seisoi korvat niskaa vasten omahyväisen näköisenä. Nykäisin hanskat käteeni ja lähdin taluttamaan tammaa tarhoja kohti.

[Lissu]

13.03.2017 Päiväkirjamerkintä et koettelemus by Narie

Lepakonnaaraaja. Le-pa-kon-naa… Ei, kyllä se taisi ihan oikein olla. Ajattelin että tekstiviestissä oli pakko olla ollut jokin virhe, eihän kukaan nyt oikeasti olisi voinut näin kauniille, eksoottisen herasilmäiselle tammalle noin kaameaa ja pahaenteistä nimeä antaa. Ihan normaalin hevosen näköisenä se tuossa minua katseli karsinansa oven yli, ainakin toinen korvistakin oli hörössä. Rempseänä kävelin tamman karsinalle ja nappasin pakista ensimmäisen harjan käteeni. “Noniin neitokainen, ruvetaanko hommiin?” kysyin tammalta vastausta odottamatta, ja astahdin sisään karsinaan.

“Miks helvetissä mä aina suostun tällaseen” jupisin hiljaa väistäessäni jo toistamiseen päivän ratsuni teräviä hampaita, joiden hyökkäys oli selvästi osoitettu vasempaan kankkuuni. Kun tästä päivästä oli sovittu, olin toki sanonut pitäväni temperamentikkaista tapauksista, mutta en selvästi ollut ymmärtänyt että Susirajalaisille sanalla “temperamentikas” oli jokseenkin rajumpi merkitys kuin 99,9 % muusta hevoskansasta. Susirajalaisille temperamentikas tarkoitti kai tallin pahinta hirviötä, joka syö lapsia aamiaiseksi. Onneksi en ollut lapsi, enkä aikonut myöskään antaa periksi. Herasilmäinen kaunokainen tuijotti minua ihan selvästi haastaen johonkin kieroutuneeseen pelleilyyn, ja hetken mietin pitäisikö tuota paholaisen kopukkaa vain kylmästi puraista takaisin. Ajatus hieman jopa nauratti, ja uudella innolla syöksyin harjan kanssa tamman kimppuun. Käytävällä hoitaminen toki olisi voinut olla fiksu ajatus, mutta kun siihen oli parkeerannut joku muu jonkin aivan täysin ameebaa muistuttavan, minun hoidokkiani luonteeltaan selvästi päinvastaisen otuksen kanssa, jonka nyt varmaan olisi hoitanut vaikka vapaana tallin pihassa.

Suitset päässä Lepakko (mielestäni tämä lempinimi sopi sille paremmin kuin sen vakituinen, liian normaalilta kuulostava “Leivo”) olikin jo huomattavasti rauhallisempi. Tai siis rauhallinenkin on toki suhteellinen käsite, joka tässä tapauksessa tarkoitti ettei tamma enää yrittänyt ryhtyä ihmissyöjäksi. Antoi minun jopa varovaisesti rapsuttaa otsaansa! Vetäisin pakin päältä vielä hanskat kätösiini ja nappasin raipan mukaan matkaan, sillä olin kuullut että Lepakon kanssa se saattoi jopa taluttaessa tulla tarpeeseen. Yllättävää kyllä, matkamme kevätauringon sulattamalle kentälle sujui jopa rauhallisissa merkeissä, ja mietin kokiko tamma saaneensa vihdoin vertaisensa vastuksen minusta, joka surutta ärhentelin tammalle takaisin sen tempuista sen kummemmin hätkähtämässä. Vilkaisin narun päässä tepastelevaa otusta, joka katsahti minuun sinisellä silmällään. “No nätti sä ainakin oot kuules!” julistin tammalle, joka pärskähti jotenkin tuohtuneen kuuloisesti. Ihan kuin olisin yrittänyt vähätellä sen vaivalla luomaa paholaisen ratsun imagoa. No pidä sitten poni tunkkis, pohdin itsekseni.

Lepakko oli kisannut sekä esteitä että koulua, sen verran tammasta sentään tiesin. Koska Lepakko oli kentälle päästyämme vaikuttanut välittömästi sähköiskun saaneelta, päättelin neidin olevan jokseenkin kuitenkin energisellä päällä. Kentällä oli lisäksi valmiiksi viritettynä esteitä, joten valinta lajien välillä oli tällä kertaa helppo. Vielä viimeinen satulavyön kiristys hampaiden uhkaavasti kymmenen sentin päässä käsivarrestani kalahdellessa, ja olin valmis päivän urotekoon. Ennen kuin Lepakko ehti huomatakaan, olin heilahtanut neitokaisen selkään jossa istuin ihan maailmanvalloittajan elkein. “Kyl mä sut vielä kesytän, senkin villiponi!”

Tiedättekö sen sanonnan jossa käsketään olla lipomatta liian ylpeästi huuliaan “ennen kuin tipahtaa”? Se olisi kai ollut hyvä pitää mielessä. Lepakko nimittäin varasti show:n heti alusta, ja riepotteli minua ensimmäiset kymmenen minuuttia ympäriinsä kentällä kuin risunukkea. Hiestä märkänä (minä, ei hevonen) sain vihdoin Lepakon hidastamaan ja jopa kääntymään voltille, mikä oli kovin positiivista ottaen huomioon että olin jo menettänyt molemmat jalustimeni ja roikuin kiinni tammassa jotakuinkin hiuskarvan varassa. Läähättäen ohjasin tamman kiemura-uralle, ja koska se vaikutti saaneen tarpeekseen täysin vapaasta riehumisesta, annoin sille hieman pidemmän ohjan hetkeksi jotta sain keskittyä enemmänkin oman puuskuttavan hengitykseni tasaamiseen, kuin hevosen oikeaoppiseen ratsastukseen. “Mä en tuu tänne enää ikinä!” kiljuin mielessäni, ja tiesin samalla että varmasti kuitenkin tulisin. Mikä ihme siinä on että tämä perähikiä kerta toisensa jälkeen kutsuu luokseen kuin karvainen ja mudassa pyörinyt seireeni? Pitäisi varmaan mennä terapiaan, ainakin tämän jälkeen, pohdiskelin keräillessäni ohjia ja itsetuntoni rippeitä. Alkuriehan ansiosta tiesin, mikä tamma oikein oli hevosiansa, ja päättelin että ennen kuin uskaltauisin ohjaamaan Lepakkoa läpimaillekaan yhtäkään estettä, pitäisi neitiä koittaa saada hieman paremmin kuulolle. Niin siis Lepakko joutui vääntämään kouluradan kiemuroita: oli volttia, kiemurauraa, siirtymisiä, neliöitä, suorakulmioita, tähtiä… You name it, we did it. Ja niin varmaan toisen vartin verran väännettyämme aloin olla jotakuinkin tyytyväinen, ja Lepakkokin vaikutti jopa nauttivan työnteosta. Tamma pärskähti tyytyväisen oloisena, ja se vastasi apuihini selvästi paremmin nyt, kun olin ymmärtänyt että se oli yksi niistä hevosista joiden kanssa käytännössä pelkkä istunta oli paras työväline. Hidastin Lepakon käyntiin, minkä se tekikin sen kummempia kiukuttelematta. Taputtelin tammaa kaulalle, olihan se osoittanut oikein hyvää työmoraalia, ja Lepakon korvat heilahtivat jopa hieman höristämistä vaikuttavaan asentoon. Tiesin kuitenkin, että hankalin osuus taisi olla vielä edessä.

“Ei jumalauta hevonen, HIDASTA” kiljahdin kuin pahainen kananen Lepakon selästä. Sillä sekunnilla, kun tamma aavisti tosipaikan koittaneen, ja tiesi vihdoin kaiken sen vääntämisen jälkeen pääsevänsä hyppäämää, unohti se selvästi aivan täysin omistavansa jarrut. Myöskään ratsastajan selässä oleminen ei tainnut olla ihan päällimmäisenä mielessä. Kuin pieni villihevonen tuo kulomusta herasilmä viiletti kentän halki ja kohti sen keskellä nököttävää jotakuinkin 60cm korkeaa pystyestettä. Tamman into oli käsinkosketeltavissa, eivätkä pidätteeni tehneet sitten niin yhtään mitään. Esteen tavoittaessamme en voinut kuin kauhusta kankeana sulkea silmäni ja toivoa parasta. Tällaista kokemusta en kyllä ollut saanut sitten, no en kyllä oikeastaan koskaan, pohdin elämäni vilistäessä silmieni edessä. Jos tästä selviäisin, arvostaisin kyllä varmasti ikuisesti rauhallisia ja tylsiä puoliverisiäni. Yhtäkkiä tunsin terävän suunnanvaihdoksen, ja sitten olinkin ilmassa. Ja hyvin nopeasti maassa. Märässä sellaisessa. Minä olin hypännyt esteen, Lepakko ei. Palatakseni aiemmin mainitsemaani sananlaskuun: nuolaisun olin jo suorittanut, joten nyt oli sitten tipahtamisen vuoro. Pöllämystyneenä nousin istumaan ja koitin saada pääni heräämään tapahtuneeseen. Olin pudonnut, tai oikeastaan lentänyt selästä, ja vieläpä 60cm esteellä! Minä, 160cm esteitä työkseni hyppäävä kansainvälisen tason kilparatsastaja, olin hävinnyt piskuiselle suomenhevoselle. En ollut uskoa tapahtunutta todekis..

Ainiin, se suomenhevonen. Paniikissa kömmähdin ylös kentän pinnasta, sulavasti kuin mäyrä talviuniltaan kömpiessään, ja vilkuilin hyrränä pyörien ympärilleni siinä pelossa, että Lepakko oli ottanut mustat siipensä käyttöönsä ja lentänyt tiehensä. Mutta se tamman pirulainenhan seisoi suoraan selkäni takana, ohjat kauniisti kaulalla ja petollinen hymy (no ihan varmasti oli!) turpaansa korostaen. Nätisti se antoi ottaa itsensä kiinni, ja jopa kosketti turvallaan pohjettani selkään takaisin päästyäni ilman että yritti raadella siitä palasta pois. “Otetaanko välirauha?” kysyin ääneen tammalta, joka välinpitämättömästi lähti talsimaan kohti kaviouraa ilman pienintäkään merkkiä mistään sekopäisestä syöksähtelystä. Kun toistamiseen ohjasin tamman kohti estettä, osasin jo varautua. Lujaa siihen syöksyttiin, vinkaisun saattelemana, tälläkin kertaa, mutta hieman kuitenkin rauhallisemmalla lähestymisellä. Tällä kertaa myös pääsimme molemmat esteen yli, ja vieläpä oikein tyylipuhtaasti, vaikkakin hieman tavallista vauhdikkaammin. Nyt ymmärsin, miksi Lepakolla oli paikka Susirajan tallissa - tamma oli selvästi niin halutessaan oikeinkin osaava kaveri! Tosin epäilin vahvasti, että Susirajalaiset pitivät tammaa nimenomaan vain sen mahdottoman luonteen vuoksi, omituisia otuksia kun olivat itsekin.

“Hieno tyttö, sähän osaat hypätä!” kehuin tammaa ja taputtelin sitä kaulalle ravivoltille kääntäessäni. Innostuneena tamma askelsi lennokkaasti, ja tuntui jopa tavallisen hevosen tapaan kuuntelevan apujanikin. Auringon lämmittäessä mustaa takkiani ja lintujen lauleskellessa kentän laidalla olevasta puusta mietin ettei tämä nyt oikeastaan niin hirveätä ollutkaan, pikemminkin vain paluu maan pinnalle. Hyvä vain, että minäkin jouduin välillä oikeasti hevosen kanssa töihin! Kokosin Lepakon jälleen tuntumalle, ja ohjasin sen kohti sarjaa jonka jälkimmäisellä osalla oli korkeutta varmaan jo se 80 cm. Kuin vettä vain leiskautti Lepakko molemmista yli, hämmästyksekseni tehden itse suurimman osan työstäkin. Minun ei oikeastaan tarvinnut kuin ohjata tamma esteelle ja istua hiljaa selässä sitä häiritsemässä, kun se itse arvioi etäisyyden ja kauniisti yhtään epäröimättä viiletti esteiden yli. Kehuin tammaa vuolaasti, ja päätin ottaa vielä yhden yksittäisen esteen ennen kuin ratsastaisin esteet ratana.

Varttia myöhemmin, taistelumme kestettyä kokonaisuudessaan jo yli tunnin, olimme molemmat Lepakon kanssa tyytyväisiä ja varsin väsyneitä suorituksestamme. Annoin Lepsukalle vihdoin pitkät ohjat, ja tamma nautiskellen oikein venytti kaulaansa kaviouralla löntystellessään. Uskaltauduin itsekin hieman venyttelemään putoamisesta jumiutuneita käsivarsiani, luottaessani tamman nyt jo rauhallisen olemuksen kertovan siitä, että sen menohalut oli kulutettu loppuun. “Oot sä kuule kyllä aika otus” kumarruin kuiskaamaan Lepakon tummaan korvaan, joka käännähti kuuntelemaan höpinöitäni. Suoristauduin ja suljin hetkeksi silmäni auringon lämmittäessä kasvojani. Ainakin Susirajalta lähtee aina kokemusta rikkaampana, pohdin voitokkaasta olostani ja hyvin liikutetun hevosen rauhallisesta askelluksesta nautiskellessani. Until next time Susiraja, until next time.

[Lissu]

Stall Sjöholman rataharjoitukset 23.03.2017

Kyllä osaa ihmisellä olla kiire (tai huono muisti...), kun menee näin kauan runoilla selonteko yksistä rataharjoituksista! Puolustaudun sillä, että olen kiireinen yrittäjä, jolla on ties miten monta hevosta. Kaiken päälle olen vielä laiska; teksti on osin sama kuin Ammun päiväkirjassa.

Olin lähtenyt reissuun yksinäni muutaman hevosen voimin. 40-50cm luokkaan pieni Potkani, 60-70cm luokkaan Vitjalla, Ammulla 80cm luokkaan ja 90cm luokkaan Kalmiksella ja Leivolla. Pieniä luokkia, hyvin laaja kattaus erilaisia hevosia. Jo porukkaa lastatessani pohdin, millainen päivästä tulisikaan..

Olin lähtenyt Sjöholmaan hakemaan hevosille lisää kokemusta ja ratarutiinia, en sen kummempaa (eivätkä rataharjoitukset nyt muutenkaan ole se paikka, jossa otetaan itsestä ja hevosesta kaikki mahdollinen irti – ei tämä mikään MM-katselmus ole!). Hevoset kuitenkin löivät minut ällikällä, joka ikinen, sillä myös arastelevat tai muuten esteongelmaiset ratsuni tekivät äärettömän hyvää työtä antaen kaikkensa.

Leivon kanssa lähdin hakemaan etupäässä yhteistä säveltä, vähän rutiinia ja varmuutta esteille. Tai no, varmuus on ehkä väärin muotoiltu, mutta menköön.
Tamman kanssa on kyllä tehty ihan hyvin estetulosta, ei sillä, mutta paremminkin voisi mennä; pikkumustan ratsastettavuus ei todellakaan ole 10++, treeneissä meno on välillä aivan hirveää eikä joka valmennuksesta ole tullut positiivista palautetta. Kisasuorituksissakin on sellaisia emämunauksia, ettei mitään rajaa (osasta on valitettavasti kuvatodisteita). Siksi nappasin Leivonkin mukaan, rataharjoitukset ovat oiva kisojenkaltainen tilanne koettaa korjata sitä rätisevää, osin rikkinäistä yhteyttä. Sikäli kun sen tämän elikon kanssa saa kuntoon..

Kuinka ollakaan, Leivo oli koko päivän melko ärtynyt. Sitä ei olisi huvittanut yhtään mennä rekkaan, tulla sieltä pois tai olla muualla kuin kotona. Tamma kiukutteli minkä kerkesi varustaessani sitä, eivätkä verryttelyt alkaneet järin lupaavasti. Neiti vastusteli tuntumaa, pohjetta ja istuntaa oikein urakalla - etenkin sitä tuntumaa -, vauhtia oli ajoittain ihan liikaa ja kertaalleen Leivo otti ja singahti ilman mitään varoitusta esteen ohi sellaisella rakettilähdölle, että hyvä kun kyydissä pysyin. Sain muutaman kerran laskea kymmeneen (ja yli), kun ratsastin Leivoa ja koetin saada siihen kunnon kontaktia ja yhteyttä istunnallani.

Niillä eväillä lähdin radalle, enkä oikeastaan odottanut kaksista suoritusta. Radalla pikkumusta kuitenkin yllätti minut ja oli kuin eri hevonen; istuntaa kuunteleva, täysillä keskittyvä esteratsu, joka ei kaahannut tai vetänyt esteiden ohi. Olin niin puulla päähän lyöty, että taisin hypätä joka esteen ihan järkyttävä ilme naamallani. Vielä järkyttyneempi olin maaliviivan jälkeen – puhdas rata, hyvänen aika! Vieläpä enimmäisajan puitteissa!
Olimme oman luokkamme hitain puhtaan radan tehnyt, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu; ennemmin oikeasti nätti, rauhallinen rata kuin sitä Leivon perus kaahaamista (jolla on vedetty sellaisia uusinta-aikoja, että niin kuskia kuin kuuluttajaa hirvittää). Olin äärettömän tyytyväinen Leivoon, tamma ansaitsi joka porkkanan, jonka sille melassiveden juottamisen jälkeen syötin.