Runon Kuurteinen "Unna"

[Pertti]

suomenhevostamma Runon Kuurteinen "Unna"

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

Voipullaa muistuttava, haita pelkäävä (no, pesaria ja luonnonvettä lähinnä) Unna on syötävän söpö, positiivinen, yliutelias hevonen. Oikea hevosmaailman Ulla Taalasmaa, kuten emänsäkin - juuri se piirre, johon me emässä ihastuimme. Yleispainotteinen Runoratsumme on hurmaava persoona, ihana työkaveri sekä tallin tietotoimisto.

Päiväjärjestys
maanantai: sileätreeni
tiistai: verryttelyä sileällä (aamulla tai illalla kävelytyskoneeseen)
keskiviikko: esteitä
torstai: maasto
perjantai: vapaa
lauantai: sileätreeni
sunnuntai: puomeja / esteitä

[Lissu]

13.07.2017 rukkanen, Unna ja järvihait

rukkanen on aina yhtä ilahduttava vieras meillä (vaikka reppanan aina töihin laitammekin - tyrkytämme kyllä kakkukahvia ja kunnon ruokaa joka kerta!). Etenkin tämmöisinä päivinä, kun kerkeää kunnolla juoruamaan ja vaihtamaan kuulumisia, on kahta ihanampi nähdä hyvää ystävää. Ja me sitten niin tulemme häihin, hurjasti onnea ja iloa teille kummallekin!

Tämän merkinnän on kirjoittanut rukkanen

Susirajan pihaan ajaminen oli kuin olisi tullut pitkän eron jälkeen tavannut rakkaan ystävän. Kaikki tuntui tutulta, kuin mitään ei olisi tapahtunut siinä välissä ja silti vatsassa pyörivät innostuksen perhoset. Tällä erää olin saanut viestiä, että voikkotamma Unna kaipasi tekemistä. Kesäisenä päivänä ei tietenkään ollut parempaa tekemistä kuin ajella ympäriinsä autossa, jonka ilmastointi oli sanonut kaput jo alkumatkasta… No en sellaista jaksanut murehtia kun pääsin pihasta talliin ja tuttujen ihmisten pariin. Tallissa vaihdoimme kuulumiset niin narrin kuin Lissunkin kanssa, pitihän sitä kertoa kuinka Matti kosi ja kuinka suunniteltiin seuraavalle kesälle häitä. Saattaisi tämäkin porukka olla tervetullutta, hullu tallinomistajahan ei juuri kaivannut häihin sukua vaan sukulaissielujaan.

Unna huuteli karsinassaan kun hänet oli jätetty sinne yksin. Vieruskaveritkin olivat nauttimassa aurinkoisesta lomasäästä kun taas voikkotamma seisoi karsinassa huutaen erittäin kärsivästi. Tervehdin tammaa herkuilla ja sain nopeasti hyväksynnän. Narri kertoi pikkuisen Unnasta, kuuntelin naureskellen. Vai haikammoinen… Päädyin siihen tulokseen, että Unna saisi tänään lähteä kanssani uintireissulle. Katsottaisi olisiko järvenrannassa turvassa haivaaralta vai jumittaisiko tamma tuijottamaan ulapalle kauhistuneena. Harjasin pikaisesti voikon, pujotin suitset sen päähän ja niin olimme valmiita lähtöön. Otin reppuun mukaan kengät, juomista ja varalle myös kartan. Kyllähän nämä seudut alkoivat olla tutut, mutta liian monesti olin eksynyt Susirajan lähimaastoihin. Unna ei välttämättä uteliaisuudessaan malttaisi tulla kotiin asti vaan voisi viedä meitä pidemmälle metsään ja naapureiden pihoille.

Pihassa nousin Unnan paljaaseen selkään. Tuntui oudolta ratsastaa paljainjaloin, mutta näin olin nyt päättänyt. Pitihän sitä vähintään kerran kesässä kokeilla ottaa rennosti. Tunsin hevosen kyljet paljaita pohkeita vasten ja Unna värähteli häätäessään ötököitä iholtaan. Ohjasin pikkuista suokkia kohti metsäpolkua. Hörökorvin se lähti liikkeelle. Kavereita tamma ei olisi halunnut jättää, mutta taisi uteliaisuus voittaa eikä Unna voinut vastustaa uuden ihmisen kanssa lenkille lähtöä. Voisihan tästä tulla jännittävä kesäseikkailu, jossa törmäisimme uusiin tuttavuuksiin ja pikkutamma voisi vaikka löytää jotakin todella jännittävää mistä sitten kertoa kavereille. Alkumatka mentiin minullekin tuttuja reittejä ja Unna vaikutti pettyneeltä. Tyhmäää… Pyytäessäni ravia tamma sai kuitenkin lisäintoa, nyt mentiin sentään vauhdilla kohti uusia seikkailuja! Hetken kuluttua pyysin laukkaa, Unna vastais riemupukilla ja olin vähällä tipahtaa sen paljaasta selästä alas. Rauhoittelin menevää puttea ja keskityin pysymään selässä. Repussa tavarat vain pomppivat selkääni vasten kun voikko pomppi pitkin metsätietä. Tätä vauhtia olisimme tuossa tuokiossa rannassa.

Puiden välistä kimalteva vesi houkutteli minua henkilökohtaisesti todella kovasti, Unna puolestaan jännittyi allani. Se taisi aistia järvihaiden läsnäolon… Hidastin tamman käyntiin ja ohjasin kohti rantaa. Nyt oltiin siellä minne narri oli meitä opastanut. Unna ainakin tuntui tunnistavan tämän paikan. Kannustin sitä menemään lähemmäs rantaa, mutta putte oli päättänyt ettei mene veteen vaikka henki lähtisi. Olimme kuitenkin jopa kymmenen metrin päässä rannasta. Hiekkaranta sointui kauniisti voikon karvaan. Jos se olisi osannut olla hetken paikallaan olisi siitä voinut saada sieviä kuvia muistoksi. Unna kuitenkin kiemurteli allani kuin villikäärme. Laskeuduin alas sen selästä, pujotin ohjat sen pään yli ja lähdin päättäväisesti taluttamaan tammaa eteenpäin. Se seurasi silmät villisti pyörien. Kaivoin taskusta herkkuja, nyt utelias putte seurasi herkkuannosta lähemmäs rantaa. Veden ollessa parin metrin päässä Unnan kavioista se pisti taas stopin. Pyysin vielä muutamaa askelta ja annoin sille palkaksi herkut. Nyt kaviot melkein koskettivat vettä! Unna pliis, kiltti ihana tule nyt, maanittelin voipullaa muistuttavaa tammaa. Kaivoin lisää herkkuja esiin, tamma kurkotti kaulaansa niin pitkälle kuin ylsi ilman että joutui liikuttamaan jalkojaan. Se näytti vähintäänkin naurettavalta, takapuoli pitkällä takana, jalat upposivat rantahiekkaan ja kaula pitkänä kuin kirahvilla. Palasin itse pari askelta takaisin, tamma rentoutui ja sai herkkunsa. Tässä oltiin nyt niin lähellä vettä, että melkein harmitti ettei Unna sinne veteen asti suostunut menemään. Kävelin itse pohkeita myöten veteen antaen tamman seisoa rannassa. Menin niin pitkälle kuin ohjat ylsivät. Kaivoin viimeisiä herkkuja taskustani. Tamma hörähti. Se halusi herkkuja, muttei todellakaan aikonut tulla veteen niitä hakemaan. Hait saattaisivat syödä viattoman uhrinsa rantavedessä. Olihan se suomenhevoselle järjettömän syvää… Hetken nautittuani viileästä vedestä palasin takaisin rantaan. Syötin Unnalle loput herkut sen näyttäessä helpottuneelta kun pääsi pois rantaviivalta.

Ponkaisin takaisin selkään kannon avulla. Kun tamma ei suostunut uimaan pyysin siltä paluumatkalla hieman väistöjä ja siirtymisiä metsätiellä. Unnaa pikkuisen harmitti joutua töihin kesken maastoreissun, mutta kyllä se totteli sen mitä jaksoin itse siltä pyytää. Ilman satulaa ja kenkiä tuli ratsastettua pikkuisen laiskemmin. Saimme kuitenkin hyviä pätkiä aikaiseksi eikä Unna välttynyt hyvältä hieltä. Paluumatka sujui muutoin rauhallisissa merkeissä. Kotipihassa Unna huusi, se halusi kertoa kavereille kuinka oli joutunut aivan liian lähelle vaarallisia järvihaita. Laskeuduin alas voikon selästä, kiinnitin sen ulos ja tamman kauhuksi se joutui pikapesulle. Toimenpide oli nopeasti ohi vaikka kauhusta kankealle Unnalle se oli varmasti aivan hirveä koettelemus. Pienet herkut nassuun ja laitumelle.

[Lissu]

23.11.2017 Kelirajoitteita, joiden emme antaneet rajoittaa

Tunsin Unnan katseen porautuvan selkääni, kun kirjoitin pari nopeaa WhatsApp-viestiä kesken tamman harjaamisen. Olihan se nyt sietämätöntä, ettei Unna nähnyt, mitä omistaja oikein puuhasteli! Tungin kännykän takaisin takintaskuuni, taputtelin voikon kaulaa arpoen seuraavan harjan, jolla kävin lumiräntätuiskussa litistyneen karvapeitteen kimppuun.

Puunattuani yliuteliaan, kovasti hoitohetkeen osallistuneen hevoseni satuloin Unnan suunnaten sitten ratsuineni kentälle. Maastoretki oli vaihtunut koulutreeniksi, kukaan ei ehtinyt juuri nyt maastoilukaveriksi, enkä sitten jaksanut alkaa vaihtamaan hevosten liikutusjärjestystä. Huonosti suunniteltu, mutta milloinkas meillä putkeen menisi?

Sää ei suosinut; kohtalaisen kova tuuli, lumisade, puista naamalle lensi vähän lisää lunta. Keli tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa olikaan.
Unnaa tämä ei tuntunut haittaavan. Tamma oli oma, ihastuttavan positiivinen itsensä, joka puksutteli alkukäyntejä ja -raveja oikein tyytyväisenä oloonsa ja elämäänsä. Jumppailin Unnan kaulaa ja kylkiä, hain lapoihin vähän irtonaisuutta, takaosaa mukaan. Voikko liikkui mukavan letkeästi eikä tuntunut jumiselta, kaikki oli kohdillaan.

Ratsastelin paljon erilaisia kaarevia uria, tein pohkeenväistöjä, pysähdyksiä ja peruutuksia. Pidensin ja lyhensin askelta, pyysin keskiaskellajeja, lisättyjä askellajeja, vähän koottuja askellajeja. Siirtymisiä askellajien sisällä ja välillä ristiin rastiin ilman sen isompaa logiikkaa. Avo- ja sulkutaivutuksia. Unna mennä viipotti korvat tötteröllä tehden kaiken pyytämäni pilkulleen niin hyvin kuin osasi. Voikon pehmeissä liikkeissä oli älyttömän mukava istua, kuten aina, enkä lopulta huomannut naamalle puskevaa lumisadetta. Loppukäyntien aikana hymyilin kuin mikäkin idiootti (mikä epäilemättä olenkin). Onni on hevonen, joka nostaa hymyn huulille.

[Lissu]

Hiljaa huokaavi koivut.