Turmeltajan Hornanhymy "Jymy"

[Pertti]

suomenhevosori Turmeltajan Hornanhymy "Jymy"

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

Salakavala kakkanaama, joka katsoo suloisilla suklaasilmillään ja pitkillä räpsyripsillään vain purrakseen. Kaikissa asioissa vain tilaisuuttaan odottava sikailija on jymy-yllätys niin nimeltään kuin käytöstavoiltaankin.

Päiväjärjestys
maanantai: maasto
tiistai: verryttelyä sileällä
keskiviikko: koulutreeniä puomien kanssa
torstai: esteitä
perjantai: kevyt sileätreeni
lauantai: pikkuesteitä (max. 80cm)
sunnuntai: verryttelyä

[Lissu]

17.12.2017 Toppaloimiharmi sekä keinot sen karkottamiseen

Siinä se seistä nökötti, ryhdikkäänä, niin tyytyväisenä itseensä, loimen rippeet yllään sekä riekaleet ympärillään. Klipattu hevonen pakkassäässä toppaloimen raato yllään, pitkät suikaleet, täytteet, lukot, loimivyöt sun muut hujan hajan pitkin poikin tarhaa. En voinut kuin seistä toljottaa suu auki, tyrmistynyt ilme naamallani Jymyn puhallellessa huuruhengitystä värisevistä sieraimistaan. Naapuritarhan nuori ruuna (ratsutuksessa oleva asiakashevonen) kurotteli aitojen yli lyhyenpuoleinen kaula äärimmilleen venytettynä koettaen kalastella Jymyn huomiota, vaikka hevoset eivät yltäisikään nuuhkimaan tai pusuttelemaan toisiaan yhteisvoimin suoritetuista kurotteluista huolimatta. Jymyä ei kuitenkaan kiinnostanut ruuna, raudikkoa ei tuntunut kiinnostavan yhtikäs mikään, se vain seisoi paikoillaan, kunnes – kuin minua pilkatakseen – se kaarsi kaulaansa, laski turpaansa paljastaen hampaansa lähestyessään sitä, joka joskus oli ollut loimen ryntäät peittävä osa.

”JYMY!”


Puut vilisivät silmänurkissani Jymyn ravatessa pitkin tuttua metsätietä. Pakkanen nipisteli poskiani samaan tapaan kuin sukulaistädit joka ikisissä häissä vihjaillessaan ”miten mukava olisi tanssia sinunkin häitäsi”. Valkean lumihunnun saanut metsä houkutteli minua huomattavasti enemmän, kuin yksikään kirkko tai hääpaikaksi hankittu kartanopuisto. Ori pärskähti saaden minut karistamaan sukulaistätien kasvot mielestäni.
Olin ollut sen verran harmissani Jymyn tuhoamasta toppaloimesta, että verryttelymallin koulutreeni vaihtui maastoiluun. Ravailu metsäteillä sekä laukkasuorat niin puiden lomassa kuin pellolla houkuttelivat huomattavasti enemmän. Rennon letkeästi ravaava Jymykin tuntui olevan liikkeellä riemumielin (vaan ihmekö tuo, kun en ratsultani mitään sen ihmeempiä vaatinut). Vahvat jalat nielivät lumipeitteisen tien pintaa tuoden ensimmäisen laukkasuoran askel askeleelta lähemmäs.

Pitkälle suoralle kääntyessämme Jymy tiesi, mitä tuleman piti. Tämä suora oli suosikkipaikkojamme treenata hiihtoratsastusta tai laukata muuten vain. Tunsin, miten raudikko jännittyi, oli jo nostamassa laukkaa ennen aikojaan, täysin omin lupineen. Vaan ei, ehei, tälläkään kertaa, Jymyseni. Puolipidäte, pari metriä ravia, käännös takaisin, pari metriä metsässä, takaisin laukkasuoran alkuun.. Jymy odotti, ei koettanut ryöstää laukalle, joten annoin avut oikeaa laukkaa varten.
Liinakon pitkä, rytmikäs laukka ahmaisi laukkasuoran aivan liian nopeasti, uudestaan, kolmannen kerran. Korvat hörössä innokkaasti steppaileva hevonen odotti lisää vauhtia, lisää laukkaa, mutta joutui tyytymään raviin sekä sitä seuranneeseen käyntipätkään jatkaessamme matkaamme yhdelle Susirajan ratsastuskäytössä olevista pelloista. Siellä Jymy saisi taas laukata ristiin rastiin (toivon mukaan) koskematonta hankea, ennen kuin palaisimme ravureiden suosimaa metsäreittiä pitkin takaisin kotiin.

Toppaloimiharmini tuntui kadonneen jonnekin havumetsän uumeniin.

[Lissu]

07.07.2018 Hornanhevonen; kiva maastossa, rasittava käsitellä

Viikko-ohjelma muistutteli estetreenistä, mutta olin päättänyt ignoorata moisen kokonaan. Upea sää houkutteli metsään, pelloille, joten sinne minä suuntaisin Jymyn kanssa. Ori seisoskeli karsinassaan yrittäen tuhota kaltereihin kiinnitetty kahvapalloa parhaan kykynsä mukaan, kun itse seisoskelin varustehuoneen edelle pohtien, olisiko ajaminen houkuttelevampaa kuin ratsastaminen. Lopulta, lähes kohtuuttoman pitkän pohdinnan jälkeen, päädyin kärrylenkkiin. Päätökseeni saattoi vaikuttaa erittäin lämmin muisto viime kuun VSR:n valjakkocupissa, jossa porhalsimme Jymyn kanssa yksilönoviisiluokan voittoon.
Parin huonosti suunnitellun näykkäisy- ja uhitteluyrityksen jälkeen Jymy seisoi käytävällä täydessä tällingissä kaikki tarvittavat valjaat ja remelit yllään, kun kiinnitin pikalukkokärryjä paikoilleen. Kyse oli omasta mukavuudenhalustani; en jaksanut hätistellä ketään groomiksi valjakkotreeniä varten, joten pelkkä kärryttely pitkin metsäteitä sai luvan riittää.

Jymy tuntui rentoutuvan, kun suuntasimme kentän sijasta metsään. Kärrymaastoilla raudikko tuntuu aina olevan parhaimmillaan. Ori käveli pitkin askelin tuttua tietä eteenpäin syvemmälle metsään, kohti vähän leveämpiä, kärryille sopivia reittejä. Ihan ravureiden vakireiteille en tohtinut mennä, en halunnut olla tiellä (enkä halunnut lähteä kokeilemaan, millaista vauhtia Jymy pinkoisi kiriavun kanssa).
Käynti vaihtui raviksi, ensin rennoksi hölkäksi, sitten vähän reippaammaksi juoksuksi. Jymy vastasi ohjasapuihini todella hyvin, sekä vauhdin lisäämisen, että hiljentämisen suhteen. Ori selkeästi nautti kärrymaastoilusta siinä missä minäkin, ja puiden luomat varjot sekä ajoittain metsän läpäisevä tuuli viilensivät ihanasti kuumana kesäpäivänä. Koppakärryissä oli tavattoman mukava istua ja antaa hevosen päästellä pitkällä suoralla reipasta, pitkää ravia. (Siis minähän en todellakaan aja ns. ”oikeilla kärryillä” ja nosta kinttujani ylös, ja valittavana on tämmöinen koppakärryjen kaltainen mukavuuslaitos!)

Kääntöpaikka (pikkuinen silmukkalenkki jonkun onnettoman lammen yrityksen ympäri) antoi hyvän käyntijäähdyttelypaikan. Jymyn askel pysyi pitkänä ja rentona, reippaana; raudikko ei todellakaan hidastellut tai koettanut ehdotella löysempää tahtia. Hymyilin itsekseni; ei tämä elikko ehkä ole mikään hyvän käytöksen malliesimerkki (aina kaukana siitä, itse asiassa), mutta maastokaverina Jymy on todellinen aarre.

Hymyni hyytyi, kun Jymy koetteli hermojani yrittämällä jyrätä ylitseni tallikäytävällä, kun olin kiinnittämässä käytäväketjujen lukkoja orin päitsiin. Että tämä elikko osaa olla rasittava sille päälle sattuessaan! Ihan kuin Jymy ei tähän päivään ja ikään mennessä tietäisi, miten sen pitää käyttäytyä, ja miten se ei meillä pysty kävelemään yhdenkään ihmisen ylitse, ei henkisesti eikä fyysisesti.