Hallaviikate "Villi"

[Pertti]

suomenhevostamma Hallaviikate "Villi"

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

Villi on Diiva isolla Dllä, ja melkein kaikilla muillakin kirjaimilla. Paitsi EI caps lockilla kirjoitettuna. Periaatteessa tosi kiva ja ihana, ainakin jos tähdet ovat oikeassa asennossa, tuulee oikeasta suunnasta ja päivän värimaailma on sopiva.

Päiväjärjestys
maanantai: sileätreeni
tiistai: maasto
keskiviikko: vapaa
torstai: sileätreeni
perjantai: maasto
lauantai: puomi-/kavalettiharjoituksia sileätreenin ohella
sunnuntai: estepäivä (rata-/maastoesteitä)

[Lissu]

28.11.2017 Villipohdintaa

Voi olla, että Villi-paran harteille on laskettu jo ennen syntymää melkoiset odotukset. Tamman emä, Hankihenki, on yksi omista suosikeistani Myrskyviikate-isän ollessa yksi narrin lempilapsista. Hevosista. Kenttäpainotteisen emän ja yleispainotteisen isän tyttärestä leivottiin kenttäratsu, CIC1-tason peli, jatkamaan emänsä kavionjäljissä. Katseenkestävä, joskaan ei missään nimessä täydellinen rakenteeltaan, mutta katseenkestävä yhtä kaikki, jopa kaunis. Vähän ahdas ja niukka käynti, muuten hyvät liikkeet. Hyppää vaikka taloja.

Villissä on todella, todella paljon hyviä puolia, mutta valitettavasti myös niitä huo.. kehitettäviä. Esimerkiksi luonne. Villiä tämä ei ole nähnytkään, ruunikkomme on diiva hyvin, hyvin isolla D:llä. Muttei liian isolla, se on mautonta. Yhteistyön, treenien, kisojen, vähän kaiken sujuminen on pitkälti neidin mielialasta sekä kaikesta siihen vaikuttavasta kiinni. On nähty niitäkin päiviä, kun Villi kiukuttelee minulle mutta toimii narrilla, Sarlotalla tai kenellä tahansa muulla. Päiviä, jolloin vain minä kelpaan. Tai kukaan ei kelpaa. Joskus kaikki käyvät. Villin mielialoja saa haistella niin herkillä tuntosarvilla, ettei kenelläkään taida olla sellaisia.

Tamman.. oikuista huolimatta ruunikosta on melko nopeasti tullut yksi suosikeistani. Pertinmokoma väittää minun tykästyvän aina niihin kilipäisimpiin elikoihin.. Kaikista oikuistaan huolimatta Villi on osoittanut olevansa pesunkestävä urheiluhevonen, kilparatsu, jolla tehdään tulosta. Ainakin tamman ollessa suopein mielin. Kisareissuilta on tarttunut jokunen ruusuke matkaan, sinivalkoinenkin. Kenttäkisojen lisäksi tarkoitus olisi pyörähtää näyttelykehissä, toiveissa olisi saada Villistä (ainakin) Champion.

Villin vanhemmat ovat jättäneet melkoiset saappaat täytettävikseen. Uskon kuitenkin diivatamman täyttävän ne – tai paremminkin korvaavansa ne aivan omilla saapikkaillaan.

[Lissu]

18.02.2018 Villin vinkeet

Vielä hetki sitten liinan nokassa rodeohärän lailla pukitellut tamma seisoi hievahtamatta paikallaan, sieraimet suurina väristen, tuijottaen minua kuin antiikin Kreikan jumalatar kuolevaista. Kaipa minussa oli tuijotettavaa, kun istuin perseelläni keskellä kenttää, liina (onneksi!) tiukasti käsissäni. Näytin epäilemättä kiukkukohtauksen saaneelta uhmaikäiseltä, vaikka Villi tuskin ymmärsi tätä.
”Kuuleman nyt”, puuskahdin kammetessani itseni ylös kentästä, ”pikku maiskutus ja juoksutusraipalla huomauttaminen eivät tarkoita pukkishow’ta.” Kuin vastaukseksi Villi pärskähti. Päätäni puistellen pyyhin enimpiä lumia vaatteistani katsellen samalla ympärilleni; juoksutusraippa oli lentänyt omille teilleen kaatumiseni yhteydessä.

Villin kanssa juoksuttaminenkaan ei aina ole hirveän simppeliä. Tamma on kiukutellut koko viikon, tiedä sitten mikä on ollut huonosti. Raspauksesta ei ole pitkää tovia, kaikki varusteet istuvat eikä Villin elämässä tasan tarkkaan ole ollut mitään stressitekijöitä. Luonnevika, toteaisi Pertti (ja todennäköisesti aika moni muukin).
Ajatukseni kivasta, harmittomasta pikku juoksutuksesta kevyen treenin kuittauksesta kusi heti alkuunsa. Villi ei halunnut kävellä, eikä oikein ravataan, ainakaan ympyrällä. Käynti vielä sujui vähän maiskuttamalla ja raipalla huomauttamalla, reippaan ravin pyytäminen taas oli aiheuttanut sellaisen rodeon, että tamman onnistui kiskaista minut kumoon.

Raskaan huokaisun saattelemana keräsin olemattoman ylpeyteni samalla, kun noukin juoksutusraipan. Villin ilmeestä näki, ettei kiukuttelu jäisi tähän; hän ei halua, hän ei tee! Eikä kyllä tehnytkään, ainakaan kunnolla. Loppujuoksutusta kuvaa parhaiten sana ”farssi”, enkä todellakaan ala avaamaan asiaa tähän sen enempää. Tamma kyllä liikutti itse itsensä, mutta oliko se sitten pelkkää uppiniskaista riehumista vai.. no, olihan se, ihan turha edes väittää muuta.
Päästäessäni Villin irti tarhaan ruunikko ampaisi uuteen pukkilaukkaan. Katselin hetken ruunikon menoa, miten se riekkui ensin keskenään, sitten muita villitäkseen. Josko cupviikolla tamma suvaitsisi olla yhteistyöhaluinen, kun tämä(kin) viikko on mennyt treenaamisen kannalta aivan harakoille neidin perustavanlaatuisen yhteistyöhaluttomuuden vuoksi.

Mistä ihmeestä tämä luonne oikein tulee? Ihan oikeasti!

[Lissu]

08.07.2018 Villin oikeus oikkuihinsa

Viime viikon maastoestevalmennus oli sujunut jokseenkin epätasaisesti. Villiä oli ehkä HIEMAN kiukuttanut simppelin, nuorille ja aloitteleville kenttäratsuille tarkoitetun ylihelpon porrastetun mäen kohdalla! Maanantain ja tiistain tamma olikin sitten niin hirveä, että sen kanssa tehtiin vain käyntiköpöttelymaastot. Keskiviikon ruunikko oli vapaalla, torstaina, perjantaina ja lauantaina narri ratsasti tamman kehuen sen maasta taivaisiin.
Katsellessani tarhan perällä turpa pystyssä ravailevaa Villiä olin kohtalaisen varma, ettei hyppäämisestä tulisi tänään yhtään mitään. Kaivelin taskustani hevosnamien ja sokeripalojen jäänteitä, jota onneksi riittivät houkuttelemaan Villin portille ja nappausetäisyydelle. Mokoma alhainen juoni tosin sai ruunikon vetämään herneen sievään nenäänsä; talliin käveltiin ihmeellistä kylkimyyryä ja oviaukosta suorastaan rynnättiin sisään. Siis Villi kulki kylkimyyryä ja ryntäsi, minä laskin kerta toisensa jälkeen tuhanteen.

Jätin kaikki ajatukset hyppäämisestä Villin kiukutellessa harjavalintojen vuoksi ja tehdessä kaikesta mahdollisimman hankalaa. Milloin kavio ei noussut lattiasta, milloin meinasin saada potkun. Jokin oli jälleen pielessä armaan tuuliviiritammamme maailmassa, joten katsoin parhaaksi jatkaa käyntiköpöttelymaastoilua.
Villi tuntui jokseenkin haluttomalta liikkumaan kun lähdimme tallipihasta. Tamma viskoi päätänsä useaan kertaan, minkä lisäksi tamman käynti oli joko nihkeätahtista matelua tai kipittävää kiemurtelua. Matka syvemmälle metsään ja pientä polkua pitkin ratsastuskäyttöön jätetylle pellolle tuntui kestävän ikuisuuden haluttoman ratsun kanssa! Pellon reunalla Villin korvat kuitenkin kääntyivät höröön ja hevosen koko olemus otti jonkinlaisen ryhtiliikkeen; aivan kuin Villi olisi kasvanut kymmenisen senttiä korkeutta! Pudistelin päätäni jokseenkin epäuskoisesti samalla kun kumarruin taputtamaan ruunikkoni kaulaa.
”Tekeekö sinun mieli laukata, päästää vähän kiukkuhöyryjä ulos?”

Teki. Todellakin. Villin mustien jalkojen kuljettaessa meitä valtavin askelin pellon laidalta toiselle hymy nousi ensimmäisen kerran huulilleni.

[Lissu]

Minä muistan sinut
Ja aina aion muistaa