Verjhorha "Horna"

[Pertti]

suomenhevostamma Verjhorha "Horna"

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

Horna on ihan okei, kun kasvattajat katselevat sellaisten vaaleanpunaisten lasien läpi. Pahaa tahtoa ja kiukkuilua sisältävä tamma osaa kyllä välillä tehdä töitä ihmisen kanssa ja suorittaa erittäin hyvin, kun sen tekee. Yleensä ei tee. Jos tekee, se aiheuttaa väkisinkin hymyilyä.

[Lissu]

Ikiwanha merkintä, kirjoittanyt matty
(joskus kannattaa lisätä ne merkinnät ajoissa eikä kaksi vuotta myöhässä, hyvänen aika taas!!)


"Niin mikä Horhe se olikaan? Kuka edes kutsuu suomenhevosta Horhheksi, eikö se ole espanjalainen nimi", utelin Lissulta kävellessämme kumisaappaat lompsuen pitkin Susirajan pihamaata. Musta tuntui, että Jorgea äännetty ihan Horhe, tai ainakin joku Lissua huvitti mun ääntämisessä ihan hirveästi. Tai sitten se johtui siitä, että "ei se mikään Horhe ole kuin Horna."

Taivaalta ripsotteli uhkaavasti vettä ja Lissu halusi laittaa mut Hornan selkään. Tai, ei se ollut niin sanonut, mutta "tule katsomaan sitä meidän Hornaa" ja mun ajomatka Kainuusta Pohjois-Pohjanmaalle kieli siitä, ettei tänne ihan rapsuttelemaan tultu.

"Kiva kun tulit katsomaan näitä meidän hevosia pitkästä aikaa!" Narri huuteli portilta kun lähestyimme oikeaa aitausta. Se oli jokseenkin hikisen näköinen ja nojaili kiivaasti eteenpäin puskevan ruunikon lapaan muka kovin rennosti. Mä siristin silmiäni.

"Viimeksi kun kävin katsomassa sitä teidän huumoriheppaa, mä kuurouduin viikoksi", sanoin happamana. Narri loihti kasvoilleen kauniin hymyn ja Lissu muistutti kyllä varoittaneensa Joku-orhen voluumikontrollista tai lähinnä sen olemattomuudesta. Horna siinä minun edessäni ei vaikuttanut sen lupaavammalta ja tuttu jännitys alkoi jo pyöritellä sisäelimiä tulisen tangon merkeissä. Mä en ollut ikinä ratsastanut Susirajan hevosilla, mitä nyt joskus olin joutunut talutustytöksi kilpailuilla kun suuren hevoslauman kanssa kilpailevalta kaksikolta oli kädet loppu. Joskus olin istunut Sipulin selässä vähän aikaa kun olin miettinyt ottavani siitä varsan.

Horna joko luki mun negatiiviset ajatukset tai näki nirppanokkaisen nenänrutistuksen mun kasvoilla, sillä hetken ajan musta tuntui, että se rynni mua kohti. Narri sai sen viimehetkellä takaisin kontrolliin, mutta mä olin jo pissat housussa Lissun takana piilossa.

"Oliko teillä muita hevosia?" kysyin.

Narria nauratti, "Onhan niitä pari tossa."

"Jos katsotaan joku muu?" ehdotin viattomasti ja uskalsin katsoa Hornaa silmiin. Se puhisi jostain keuhkojensa pohjasta asti, ja kylmässä syyssäässä minäkin muutaman metrin päässä tunsin kuuman ilmavirran hiuksissani ja pystyynnouseissa ihokarvoissa. Narri taputti Hornaa kaulalle, ehkä näyttääkseen sen olevan loppupeleissä vaaraton, mutta Horna käytti tilaisuuden hyväkseen ja lähti kiikuttamaan omistajaansa kovaa vauhtia kohti tallia.

"Jos haetaan Rikka sulle", Lissu hymähti ja vaihtoi suuntaansa. Minä seurasin sitä kiltisti kuin lapsi äitiään kaukaisten tätien täyttämissä sukujuhlissa.

[Lissu]

31.12.2019 Vuoden viimeiset treenit ja leveä hymy

Hampaat napsahtavat yhteen paikassa, jossa käteni oli juuri ollut. Murahdan, käännyn ja ärähdän muutaman kipakan ärräpään Hornalle, joka tuijottaa minua hapan ilme naamallaan. Aina yhtä miellyttävä hevonen.. Heitän harjan takaisin pakkiin ja nostan ensin satulahuovan, sitten satulan, tamman klipatulle selälle. Vasen etunen nousee, ja ennen kuin ehdin komentaa, Horna alkaa takoa käytävän lattiaa kaviollaan.
"Voitko edes hetken seistä aloillasi! Horna, helkkari sunkin kanssas, aikunen akka", puuskahdan komennettuani kasvattiamme käyttäytymään. En tosin tiedä, onko siitä mitään iloa, sillä Horna aloittaa aina alusta. Toisaalta, tamma saattaisi käyttäytyä todella, siis todella huonosti, mikäli sitä ei yhtään komentaisi. Ja tämä oli vielä hyvä päivä! Pahimpina päivinään tamma kun oli nimensä mukainen, yksi horna koko nelijalkainen.

Ja silti, noustuani viimeinkin satulaan keskellä Susirajan suurinta kenttää, minä hymyilen kuin järkeni menettänyt. Ehkä olenkin, viimein.

Horna on aina ollut enemmän minun hevoseni. Kaikki ovat saaneet oman osansa mustajouhisen hornanhenkäyksemme kanssa touhuamisesta, arkikiukuista ratsastustreeneihin, mutta päävastuu Hornasta on aina ollut minulla. Minä olen ratsastanut suurimman osan tamman kilpailuista, kaikki sen cupsijoitukset. Viime kuukausien cupmenestyksen ajatteleminen nostaa hymyn huulilleni, ja kiristettyäni satulavyön kehotan Hornan liikkeelle.

Käytöksestään huolimatta tämä hevonen on aina ollut suosikkejani. Paskamainen käsitellä, kyllä, mutta erinomainen ratsastaa. Silloin kun oikeasti ratsastat; olen tässä viime kuukausina saanut paljon ulkopuolista palautetta veltostuneesta otteestani sekä istuntani virheistä. Ja Horna, cuponnistumisista huolimatta, on ollut yksi parhaita peilejä tälle virhekimaralleni. Välitön palaute, joka ei muuten ole pelkkää pysähtymistä ja heikkoa kastematokiemurtelua, pakottaa kohtaamaan ratsastuksensa virheet aivan eri tavalla kuin anteeksiantavaisemman ratsun kanssa puuhasteleminen.
Mutta nyt jokin on loksahtanut paikoilleen, pysynyt siellä. Eilinen ruusuke ja kunniakierros, kaiken kaikkiaan nappiin mennyt kenttäcup tuntuu edelleen riemukkaana kuplintana sisälläni taivutellessani Hornaa ensin käynnissä, sitten ravissa. Tallikäytävän tulikivenkatkuinen hapannaama kuuntelee, tottelee, tekee. Sen pää ja kaula ovat rentoina matalassa asennossa, takaosa heräilee mukaan pienin pyynnöin, tamma kantaa itsensä ja liikkuu hyvin. Eilinen rasitus ei ole muuttanut kavioita lyijyksi.

En tee mitään ihmeellistä, vähän reilu puoli tuntia simppeliä verryttelevää perustyöskentelyä jokaisessa askellajissa. Ja minä hymyilen joka askeleella vähän leveämmin. Horna liikkuu niin hienosti, vastaa apuihini upeasti, ja minä tiedän istuntani olevan viimein vähän paremmalla mallilla, paljon paremmalla kuin vielä alkukuusta hakiessani jostakin sitä vanhaa virettä ja taitoa jonka olin päästänyt hyppysistäni.
Hymyäni haittaa ainoastaan takkini rikki repivä puraisu, jonka Hornan onnistuu upottaa kankaaseen heti suitsien riisumisen jälkeen. Ei sentään käteen osunut.