Turmeltajan Nokturno "Nosturi"

[Pertti]

suomenpienhevosori Turmeltajan Nokturno "Nosturi"
omistaa Susiraja

Päiväkirjaan tulee omistajien ja liikuttajien päiväkirjamerkintöjä, myös tarinakisat löytyvät täältä.

Omat sivut.

On varmaan vähän ironista, että nimesimme Nosturiksi pienhevoskokoisen suokin, ja tallin oikeasti nosturimaisesta kolossista tuli Taateli. Pikku-Nosturi meinaa olla hieman kiukkupeppuinen käsiteltävä, energinen kaveri, josta saa kaivamalla esiin työmotivaatiota. Tässä on taas erittäin kivannäköinen, hyvätasoinen kenttäpeli "must have" -yhdistelmästä.

Päiväjärjestys
maanantai: verryttely sileällä / maastossa
tiistai: vapaa (kävelytyskoneeseen!)
keskiviikko: sileätreeni
torstai: maasto
perjantai: pikkuesteitä (max. 70cm)
lauantai: sileätreeni
sunnuntai: esteitä

[Lissu]

22.03.2018 Pienisuuri Nosturi maastoilee

Puuskahdin turhautuneena laskiessani satulan Nosturin selkään ja liu’uttaessani yleissatulan paikoilleen. Kärsimättömänä kuopiva, ketjuja pureva pikkuori ei ollut tänään edes pahimmillaan, mutta rasittava se silti oli. Ihan sama, miten reippaasti toimin, herra tympääntyi siitä huolimatta. Yleensä sillä siunaamalla hetkellä, kun se otettiin käytävälle. Pitkäpinnaisuus on hyve, jota Nosturille ei ole suotu. Koetin lohduttautua sillä, että Nosturi oli täsmälleen samanlainen kaikkien muidenkin kanssa.
”Joo nyt et kyllä aloita”, ärähdin, kun raudikon toinen takajalka nousi uhkaavasti kiristäessäni satulavyötä. Nosturi pudisteli päätään iskien hampaansa taas ketjuihin.
”Lapsi on terve ko se leikkii, mutta sairas ko ei ossaa lopettaa”, totesin puoliksi itselleni, puoliksi Nosturille, kun koetin saada kuolaimia päätään nykivän pienhevosen suuhun.

Pihalla nousin hyvin nopeasti huonokäytöksisen ratsuni selkään ja käänsin turvan kohti maastoreittejä. Nosturi innostui tästä välittömästi; ori on aina ollut kova menijä maastossa. Siis myös siinä ”viedään ratsastajaa kuin märkää rättiä” -mielessä. Tästä syystä orilla käytetään maastossa perus kolmipalaa vahvempaa kuolainta suussa, tämä yksilö ei yksinkertaisesti toimi ilman vähän vahvempaa kuolainta.
Maastopäivästä silminnähden innostunut pikkukiituri ei millään olisi malttanut kävellä. Matka kotipihasta kohti maastoreittejä sujuikin melko pitkälti käynnin etsimisellä, nimenomaan rennon käynnin. Puolipidäte, tiiviimpi istunta, odota, odota, myötäys, ja sama uusiksi, jos (ja kun) Nosturi meinasi hiipiä kipittävämpään käyntiin tai rikkoa raville.

Puiden lisääntyessä ja aukeamman maaston jäädessä taakse Nosturin vireystaso nousi hetkellisesti, eikä käyntiaskelista tullut oikein mitään. Pysäytettyäni orin muutaman kerran sopivalla paikalla pönöttänyttä mäntyä vasten Nosturi taisi luovuttaa, tai ainakin käynti alkoi maistua. Mitään ”pitkillä ohjilla hyvää, rentoa eteen-alas käyntiä” ei tullut, mutta ihan okei peruskäynti ’normaalimittaisella’ ohjalla. Ihan hyvin Nosturin kaltaisen maastokiirehtijän kanssa.
Jäin haahuilemaan lähimetsikköön; näin lähimmät peltomme sekä Susirajan tallialueen puiden lomasta. Kahlailimme käynnissä ja ravissa umpimetsässä (lähimetsä on sen verran harvapuustoista, että kahlailu onnistuu; hirvetkin tekevät jälkiä lähinnä syvemmällä metsässä). Nosturissa oli virtaa kuin pienessä kylässä, takaosa työnsi hyvin, koko kropan lihakset tekivät töitä, kun vähän suostutteli, ohjasi ja muutamaan kertaan komensi. Ori mennä viipotti ristiin rastiin metsässä korvat töttöröllä, niin onnellisen oloisena, että se olisi herttaista, ellei Nosturi olisi ajoittain painanut kädelle niin voimakkaasti.

Hankikahlailu kuitenkin sujui pääpiirteittäin niin hyvin, että hölkkäsimme (suurimman osan ajasta ihan oikeasti hölkkäsimme kipittämisen sijaan, jes!) lähimpänä tallia olevalle, ratsastuskäyttöön jätetylle pellolle laukkaamaan. Koskematonta lunta ei turhan paljoa ollut, peltolaukat kun ovat varsin suosittuja talliväen keskuudessa. Se ei minua, tai varsinkaan Nosturia, haitannut. Raudikko lähti kuin tykin suusta heti laukka-avut saatuaan, mutta pysyi kuin ihmeen kautta kuulolla. Todennäköisesti siksi, että olimme liikkeellä yksin, kavereiden kanssa Nosturi on niin kilpailuviettinen, ettei meinaa pysähtyä ollenkaan. Nyt orin kuitenkin sai raviin ja käyntiin kun pyysin napakasti, uudet laukannostot olivat vähän rauhallisempia. Yksittäinen, pieni ilopukki pöllytti lunta takanamme.

Ratsastettuani myös loppuverryttelyt pellolla palasin hymyssä suin tallille. Nosturi oli edelleen korvat hörössä näyttäen niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, kuin hevonen ylipäätään voi näyttää. Se ilo tosin loppui siihen, kun herra päätyi pestäväksi; paikoillaan seisomista, phyh! Loppujen lopuksi taisin olla vähintään yhtä märkä kuin pesemäni hevonenkin, kiitos Nosturin steppailujen ja hyörimisen. Karsinassaan ori sentään oli sen aikaa rauhallinen, että söi kuivatut leipäpalat kupistaan ja ryysti melassivetensä. Sen jälkeen karsinan aktivointilelut saivatkin kyytiä – aivan, kuin oria ei juuri olisi liikutettu hikeen asti! No, kunhan ei revi loimeaan.